Sain Aidalle vähän kuin yllätykseksi kisapaikan oman seuramme, KKS:n, tokokokeeseen jo tulevalle lauantaille Kotkaan! Emme ole mitenkään ihan hirveästi treenanneet, joten saas nähdä, mitä tuleman pitää. En ihmettelisi, vaikkei menisi ihan nappiin, mutta nyt korjaillaan tilannetta ja aletaan taas tehdä kisamaisia pitkäjänteisyystreenejä Caesar-purkkien avulla. Ollaanhan me kuitenkin käyty aika monta kertaa ennen lomaa ja tänäänkin Inkan kanssa treenaamassa pellolla, ja siellä on kuitenkin jotain aiheeseen liittyvää tehty.

Mentiin siis tänään Inkan ja Ronjan kanssa Räskiin eka lenkille ja sitten pellolle treenaamaan. Sekä Aida että Iisa olivat mukana. Iisan pitää vieläkin vikistä, vaikka Ronja yrittäisi vain leikkiä sen kanssa. Kuitenkaan Iisa ei mielistele eikä jännitä muuten Ronjaa autossa eikä pihalla, jos Ronja ei tule haastamaan leikkiä. On se mun Iisa vähän sellainen "herkkäperse".  Viime yönäkin se kiljui häkissä, kun sen tassu ilmeisesti oli jonkun kalterin välissä. Hyvin vaikuttaa Iisa jaksavan tulla tämän pikkulenkin (n 15 min) meidän kanssa vapaana metsässä. Auton luona Iisa vaikutti jo vähän väsähtäneeltä metsässä juoksemisesta. Iisa on muuten niin suloinen silloin, kun se juoksee Aidan kanssa. Iisa kun ei vielä lähellekään pääse Aidan vauhtia, vaikka se pinkookin perässä parhaansa mukaan. Silloin Iisa välillä vikisee juostessaan tai haukahtelee, kun ei pääse kovempaa.  

Aidan kanssa otin perustokoa. Meni ihan hyvin. Myös muutama (ykkös)markkeeraus tehtiin lopuksi. Nekin meni hyvin, haku oli vauhdikas ja palautus hyvä. Vikalla tosin jo vähän kaareva, joten päätin lopettaa siihen.

Iisa kehittyy mun mielestä hurjan nopeasti siinä mitä yritän sille opettaa (...PAITSI... - ja tähän tullaan kohta). Sillä myös tuntuu tallentuvan asiat hyvin pitkäkestoiseenkin muistiin, ainakin yleensä. Otin silläkin jotain alkeellista tokoa, paikalla pysymistä ja luoksetuloa. Iisa on vielä hyvä, kun sitä voi pitää koko ajan vapaana. Kävi se kerran Inkaakin vasten hyppäämässä, mutta sille on - ainakin vielä - tärkeintä, mitä minä sanon.  Paikalla pysymisessä menen itse jo parin metrin päähän, ja Iisa pysyy vähän aikaa, mutta vielä ei mitenkään pitkiä aikoja olla harjoiteltu. Iisa myös osaa jo tulla sivulle sivu-käskystä MELKEIN itse.

On meillä sitten se yksi asia, joka tuottaa vähän enemmän päänvaivaa, nimittäin noudot, tai siis tarkemmin sanottuna palauttaminen. Ollaan edelleen tehty samoja harjoituksia damilla sisällä, mitä olen aikaisemmin selostanut, ja ne menevät aina hyvin, ei ole ollut sisällä ongelmaa (paitsi lomalla porukoilla, kun on enemmän tilaa, oli vähän laajemmat palautukset sisälläkin). Ulkona palautukset ovat vielä aikas heikoilla... tänään tehtiin siellä pellolla 2 tosi lyhyttä harjoitusta. Olin vielä itse selkä sellaiseen latoon päin, ettei Iisa jäisi taakseni. Nyt meni kyllä ihan hyvin siinä mielessä, että Iisa edes tuli lähelle, ja jäi positiivinen mieli.

Veimme siis hihnassa sen damin lyhyen matkan päähän, päästin Iisan ja kutsuin luokseni suulla ja pillillä, kun oli ottanut damin. Myös levitin käteni ja käänsin katseeni pois päin. Iisa käväsikin luonani nopeaan, kuin näyttämässä, muttei pysynyt paikoillaan, eikä tullut niin lähelle, että olisin damin saanut vaivattomasti. Sen jälkeen se lähti dami suussa kauemmas. Täytyisi varmaan itse kokeilla mennä kunnolla piiloon, nyt en sitä tehnyt. Mutta joskus Iisa on sitten pitänyt arrettaan/roskaa/damia ulkona, eikä ole tullut, ja on sitten lopulta tiputtanut sen. Sen jälkeen ei enää kiinnosta. Fakta on se, että Iisa ei kestä mitään pakottamista, eikä kyllä oikein tyrkyttämistä tai muutenkaan "rajojen ylittämistä". Silloin se ei enää suostu oikein mihinkään. Iisaan toimii kehut erittäin hyvin ja muu positiivinen vahvistaminen. En ole vielä oikein koskaan kehunut sitä sen tänne-tullessa, ennen kuin se vasta on luonani. Tänään sitten päätin, etten tule huonolle tuulelle.  Kutsuin Iisaa vain uudestaan ensin suulla (tänne) ja pillillä, SEKÄ kun se edes katsoikin minuun päin, kutsuin uudestaan ja jo yhdestä askeleesta kehuin iloisesti (tuletuletule tms..) Se selkeästi laittoi Iisan tossuihin vähän vipinää ja se tulikin luokseni. Ei se kuitenkaan syliini/kovin lähelle tullut niin kuin sisällä. Iisa vähän pyöri ympärilläni, joten otin sitä kiinni mahan alta ja silittelin selkää ja mahaa ja kehui. Otin pois ja annoin takaisin. Annoin myös ekalla kerralla namin (pitää kuitenkin vähän pitää varovaisuutta, eikä antaa usein, tai I alkaa vain vahtaamaan niitä). Toisella kerralla meni lähestulkoon samoin.

Jäi kuitenkin hyvä mieli, että Iisa tuli! Ja Inka sanoi, ettei se mitenkään näyttänyt sellaiselta uhittelulta, vaan että Iisa on vaan niin ylpeä tosta damista. Hauska taas oli treenata yhdessä, saa taas vähän enemmän uskoa tähän ja kaikkeen kun vain yksin treenatessa. Olen näet pari kertaa ulkona "harjoitellut" roskienkin kanssa, mitä Iisa kanniskelee.  Nyt meni siis hyvin, että Iisa toi sen kuitenkin lähettyville lopulta, ja sehän oli tietysti koko ajan tosi innoissaan.  Viime kevään taipparikurssilla yksi kouluttaja kyllä sanoi, ettei hänen mielestään kannata kehua kun koira on tuomassa, mutta minusta se vaikutti tässä kohtaa ihan hyvältä idealta. Tosin, meillä on noutotreenit menneet sellaisella "one step forward, two steps back" -idealla, joten saa nähdä mitä seuraavalla kerralla on vastassa.

Koska Ronjalla on myös ollut palautusongelmia ennen, antoi Inka sellaisen vinkin, että hihnassa voi kulkea yhdessä koiran kanssa, ja koira saa kantaa damia, mikäli tykkää kantaa (Iisalle tämä sopii varmasti). Välillä kuulemma otetaan dami pois ja sanotaan "kiitos" ja annetaan takaisin. Ulkona teimmekin tätä jo äskön yhden muovikannen kanssa, jonka Iisa otti suuhunsa. Varmaan meidän kannattaa kokeilla tämmöistäkin.

Olisihan se tietysti hauskaa, jos olisi sellainen ohjaaja, joka saa aina kaiken toimimaan heti tai helposti, mutta valitettavasti minä en ole. Mutta Ronjassa ja omistajissa jos missä on kunnon esimerkkiainesta, koska me ollaan treenattu yhdessä aika paljon, ja olen nähnyt sen huonot päivät ja sen parhaimmillaan, ja sen suuren suuren kehityksen, mitä se on tehnyt. Eikä niidenkään tie ole todellakaan helppo ollut, mutta Inka ja Arttu eivät varmaan ole ikinä ajatelleet edes, että ei tästä mitään tule. Joten sinnikkyys palkitaan vielä varmasti, kun vain löytäisi oikeita keinoja. Ja juuri erityisesti sellainen menestys on mun mielestä KUNNIAKASTA.